Eläinkunnassa eri lajit huolehtivat poikasistaan hyvin erimittaisia ajanjaksoja. Jotkut, erityisesti nisäkäslajit, huolehtivat poikasistaan pidempään, mutta joillakin lajeilla poikaset jäävät heti syntymänsä jälkeen oman onnensa nojaan ja vanhemmat häipyvät omille teilleen.
Ihmisen "pentuaika" on pitkä. Jopa laki määrää sen, että 18 ensimmäistä vuotta jokaisella ihmisenalulla on oltava huoltaja, jonka tehtävä on hoivata, huolehtia, auttaa, tukea ja turvata lapsen ja nuoren kasvua kohti itsenäistä, aikuisen elämää. Tiedämme kyllä, että lain edessä täysi-ikäinenkään ei ole vielä valmis. Ihmislajille tyypillistä on se, että tarvitsemme toisia ihmisiä, tukea ja turvaa ja se korostuu erityisesti elämän alkuvuosina ja eri murrosvaiheissa.
Viime vuosina on herätty siihen, että yhä useammat nuoret uupuvat, vaikka heidän tulisi olla elämänsä iskussa, parhailla voimavaroilla varustettuna ja valmiina ottamaan vastuuta omasta elämästä ja yhteiskunnasta. Voiko syy olla liian varhaisen itsenäistymisen vaatimus?
Olen havainnut useamman kerran kuinka alle kaksivuotiasta patistellaan tekemään itse yhtä sun toista. Vanhempi saattaa pitää kunnia-asiana, että meidän kaksivuotias selviytyy tästä ja tuosta, melkoisen vaativista tehtävistä jo aivan itse! Kouluikäisillä ja murrosiän myllerrysvaihetta elävillä itsenäisen toiminnan ja vastuun vaatimukset kasvavat jo melkoisen suuriksi.
En väitä, etteikö ole hyvä opetella arjen taitoja jo varhain, mutta aikuisen ei tule ulkoistaa itseään siitä prosessista. Jos lapsi luontaisesti osoittaa kiinnostusta hyvin varhain esim. pukemiseen, ei suinkaan ole väärin antaa hänen tehdä sitä ja kannustaa. Mutta aikuisen tehtävä on auttaa, olla vierellä, antaa tukea ja turvaa niin kauan kun lapsi ja nuori sitä tarvitsee. Aina parempi, jos sen jaksaisi tehdä lempeästi ja hyväksyvästi.
Pieni lapsi ei ole valmis. Vaikka fyysiset taidot jossakin kohtaa olisivatkin jo melko edistyneet, sosiaaliset ja kognitiiviset taidot, psyykkisistä prosesseista puhumattakaan, eivät ole lapsella kehittyneet siten, että hänen kuuluisi selviytyä arjen asioista ja tilanteista itsenäisesti. Ihmisaivot kehittyvät varsin hitaasti.
Jostakin syystä yhteiskunnassamme ihaillaan hyvin varhaista itsenäistymistä asian kuin asian suhteen. Onko tässä yksi syy sille, että nuoret uupuvat ja ahdistuvat?
Onko "pentuvaiheessa" jokin tärkeä osa-alue jäänyt vaille riittävää tukea ja apua? Onko turvallisuuden tunne saanut kehittyä optimaalisella tavalla? Onko läsnäoloa ja hoivaa ollut tarpeeksi? Vai sittenkin kiirettä, vaatimuksia ja kohtuuttomia odotuksia?
Lemmikkieläinten kohdalla pidetään erityisen tarkkaan huolta oikeasta luovutusiästä, jonka jälkeen pentu pärjää ilman emon opetusta ja hoivaa ja on valmis muuttamaan ihmisten hoivattavaksi. Kuitenkin, senkin jälkeen, ihmisen tehtävä pennun kouluttamisessa ja kasvattamisessa jatkuu hyvin intensiivisenä.
Onko meistä ihmisistä tullut kaikessa hiljaisuudessa 24/7 sykkivän informaatio-someyhteiskunnan "sähköjäniksiä", ettemme jaksa rauhoittua tärkeimmän tehtävämme äärelle?
"Ihmispentu" tarvitsee kasvamisen rauhaa ja lempeästi tukevaa rinnallakulkijaa jopa useamman vuosikymmenen!
Mitä ajatuksia ja tunteita tämä sinussa herättää?
Mielelläni keskustelen.
Lempeää ja tunteeellista syksyä sinulle! 🍁🍂🌾🍂🍁
Merja Saulamaa
Terapeutti
Psykobaari Oy
Comments