Tuijotuskilpailu - Sietokyvyn aikaikkuna

Sairaalaympäristössä ja ensihoidossa olen kuullut puhuttavan aikaikkunasta. Joku tehtävä tai operaatio tulisi hoitaa tietyn ajan kuluessa, jotta potilasta voidaan vielä auttaa. Jos tuo aikaikkuna ehtii sulkeutua, onnistumisen mahdollisuudet pienenevät huomattavasti ja seuraukset voivat olla kohtalokkaat. Kyse on siis varsin tärkeästä asiasta. Aikaikkuna saattaa silti olle monille vieras käsite tai sana.

Maailma muttuu ja kehittyy. Sen mukana kieli. Tarvitaan uusia taitoja, mutta myös sanoja kuvaamaan muuttuvaa maailmaa.

Olen havainnut, että nykyään puhutaan ja kirjoitetaan monelaisista kyvyistä, joista isovanhempamme eivät varmasti olleet koskaan kuulleetkaan. Monet noista sanoista vaikuttavat sysisuomalaisesta vähintäänkin vierasperäisiltä. Aina niiden merkitys ei avaudu kovin helpolla.

Otetaanpa esimerkiksi sana resilienssi. Se on suomennettu ainakin seuraavasti: "Resilienssi on psyykkistä selviytymiskykyä, joustavuutta ja uudelleen orientoitumista, ja se vaihtelee eri elämäntilanteissa."

Selviytymiskyky on yksi ihmiskunnan elämän ja kuoleman kysymyksistä. Miten me selviydymme kansakuntana, työyhteisönä, perheenä tai yksilönä vastaantulevista haasteista toisensa jälkeen?

Jos isoäidiltäni olisi kysytty, millainen on hänen selviytymiskykynsä, vastauksessa olisi luultavasti korostuneet perustarpeet. Selviytyminen oli hänen elinaikanaan lähinnä jokapäiväisestä leivästä huolehtimista ja lasten kengissä ja vaatteissa pitämistä, aika ajoin selviytymistä päivästä toiseen.

Psyykkisestä joustokyvystä ei tuolloin sota-aikana tai sodanjälkeisinä vuosina taidettu juuri puhua. Tiedän, että sitä kuitenkin ihmiset silloinkin tarvisivat. Väitän, että jopa enemmän kuin me, kaikkinaisen runsauden maailmassa elävät nykyihmiset.

Monesti olen ihaillen ajatellut isoäitini psyykkistä joustokykyä, resilienssiä, kun hän juuri sodan päätyttyä, nuoreen sotilaaseen rakastuneena lähti itärajalta Pohjanmaalle miniäksi, täysin tuntemattomaan ympäristöön, täysin uuteen ja erilaiseen kulttuuriin, missä hän oli ensimmäiset 18 vuotta elänyt ja kasvanut.

Luulen, että psyykkistä joustokykyä tarvittiin erityisen paljon niissä hetkissä kun esikoinen syntyi ja koti oli isossa sukuyhteisössä, jossa tuskin oli omaa nurkkaa jokaiselle pariskunnalle lapsineen.

En usko tarpeen tuolle kyvylle vähentyneen niiden vuosien aikana, kun vastassa oli kasvavan perheen kanssa useampia muuttoja eri puolelle Suomea leivän ja työn perässä. Sillon ei ehditty miettiä sanojen merkityksiä tai sitä onko minulla sitä tai tätä kykyä tai taitoa. Eteenpäin oli mentävä. Ja elämä opetti selviytymään.

Resilienssin ja selviytymiskyvyn mietiskely sai minut havahtumaan sellaiseen, että meiltä nykyihmisiltä puuttuu usein sietokyky. Se taas herätti mielessäni kysymyksen, että onko tässä villakoiran ydin?

Kun maailma muuttuu kaiken aikaa monimutkaisemmaksi, hektisemmäksi ja arvaamattomaksi, se vaatii meiltä jokaiselta psyykkistä joustavuutta. Eikö juuri sietokyky ole yksi selviytymiskyvyn oleellinen rakenneosa?

Meidän on siedettävä epävarmuutta, sitä, että emme voi hallita kaikkea. Meidän tulisi sietää sitä, että kaikki ei mene meidän mielemme, toiveidemme ja halujemme mukaan. Joskus voi joutua jopa jonottamaan, odottamaan vuoroaan ja kenties palaamaan tyhjin käsin kotiin. Se, jos mikä herättää tunteita ja siinäpä sitä sitten ollaan.

Tunteiden sietäminen vaikuttaa olevan monelle nykyihmiselle aivan käsittämätöntä hepreaa. Esim. pettymyksen tunne saattaa suistaa aikuisen ihmisen suorastaan epätoivon partaalle.

Olen tavannut ihmisiä, jotka kertovat kohdanneensa elämänsä ensimmäisen pettymyksen tunteen nuorena aikuisena. Sitä ennen kaikki oli sujunut kuin vettä vain. Vanhemmat ja sisarukset olivat huolehtineet, että pettymyksiin ei ollut tarvinnut tutustua aikaisemmin ja nyt tuo pettymys tuntuu aivan sietämättömältä.

Sitten on niitä, joiden elämä on ollut kulkemista pettymyksestä toiseen. Luottamus ei ole pääsyt kasvamaan oikein missään vaiheessa, eikä missään suhteessa. Sekin vaikuttaa sietokykyyn. Mitta voi tulla täyteen.

Ylivoimaisesti eniten kohtaan työssäni niitä ihmisiä, jotka kertovat kokevansa ahdistusta. Ahdistuksen aiheuttajat ovat hyvin monenlaisia asioita, tilanteita ja tapahtumia. Kaikki eivät tiedä, mikä milloinkin ahdistusta aiheuttaa, eikä se välttämättä aina heti avaudu terpiavastaanotollakaan.

Silmiinpistävää on se, että tuosta ahdistuksesta haluttaisiin päästä eroon nyt heti, mieluummin ensimmäisen terapiakäynnin aikana. Ahdistuksen tai muun vaikean tunteen sietokyky saattaa olla hyvin pieni, jopa täysin nollissa ja siitä seuraa joskus paniikinomaista käyttäytymistä, itsensä ylenmääräistä tarkkailua ja analysointia, päihteiden käyttöä, jopa itsetuhoista käyttäytymistä.

Positiivista on se, että nykyään yhä useammat ihmiset uskaltautuvat tulla ammattilaisen luokse puhumaan haasteistaan. Sillon myös tunteiden sietokykyä voidaan lähteä kasvattamaan. Vähän kerrallaan.

Lohdullista on se, että ahdistusta tai muuta vaikeaa tunnetta voi oppia sietämään tutustumalla siihen, menemällä sitä kohti. Ensimmäinen askel on tuon haastavan tunteen huomaaminen ja hyväksyminen. Ollaan jo pitkällä, jos voin todeta, että tunnen vihaa, pelkoa, ahdistusta tms. enkä yritä torjua sitä, vaan hyväksyn, että juuri nyt tuntuu tältä.

Turvallisessa ilmapiirissä, turvallisen ammattilaisen kanssa vaikeita tunteita kohti uskaltaa kulkea ja kohdata ne sellaisina kun ne ovat ja samalla oppia sietämään vaikeita tunteita. Jos uskallat antaa haastavan tunteen olla, jos uskallat katsoa sitä silmästä silmään, tutkia ja ihmetellä, etkä väkisin yritä torjua sitä, se lakkaa pitämästä sinua hyppysissään.

Monelle on yllätys, että vaikeiden tunteiden kanssa sietokyvyn aikaikkuna on vain noin viisitoista minuuttia. Kyseessä on siis eräänlainen tuijotuskilpailu. Kumman pokka pettää ennen kun aikaikkuna umpeutuu? Tämän kisan voittaa jos uskaltaa harjoitella.

Ihanaa, tunnelmallista ja tunteikasta joulukuuta juuri sinulle!

Heitä kommentteja. Kerro, miltä tuntuu.