Kävin terapiassa erään pariskunnan kanssa keskustelua aiheesta anteeksianto. Toinen ei ollut antanut toiselle anteeksi satuttavaa ja loukkaavaa tekoa monista pyynnöistä huolimatta. Se tuntui toisesta niin pahalta, ettei itkulle meinannut tulla loppua. Ja miksi toinen ei antanut anteeksi? Se olisi hänestä tarkoittanut teon ja asian hyväksymistä.
Aikoinaan NLP-kurssilla anteeksiantoa kuvattiin seuraavasti (Gerald G. Jampolsky):
*Valmiutta päästää irti satuttavasta menneisyydestä
*Päätöstä lopettaa kärsiminen ja parantaa sydän ja sielu
*Valintaa olla enää arvostamatta vihaa ja kiukkua
*Luopumista itsen ja toisten haavoittamisesta jonkin menneen vuoksi
*Halua avata silmät toisessa ihmisessä olevalle hyvälle (arvostelemisen sijaan)
*Myötätuntoa, lempeyttä, hellyyttä ja huolenpitoa
"Anteeksianto on teko, jota voidaan suorittaa tahdonalaisesti, joten sitä tehdessä ei tarvitse haluta antaa anteeksi. Anteeksiantamisen mielentila seuraa myöhemmin, ehkä vasta aikojen päästä, kun tieltä on ensin poistunut esteitä. Kyseessä on vähän samanlainen toimenpide kuin hampaiden pesu iltaisin." (Tuulikki Saaristo)
Tunnistan myös omassa parisuhteessa tekoja, sanoja ja tekemättä jättämisiä, joita on ollut vaikea antaa anteeksi, mutta kuitenkin niin on haluttu tehdä. Se on auttanut minua, toista, meitä molempia ja meidän suhdetta. Asiat eivät ole sataprosenttisesti edes unohtuneet, ja edelleen joskus asioihin liittyvät tunteet aktivoituvat ja saatamme haluta puhua niistä. Ne eivät kuitenkaan enää paina, niin kuin anteeksiantamattomina, ja siksi niistä on ollut jo helpompi puhua.
Anteeksiantamisen prosessissa on tärkeä erottaa ihmisen persoona ja käyttäytyminen toisistaan. Anteeksi antamalla pystymme vapauttamaan oman mielemme niin, ettei meillä ole toista kohtaan katkeria ajatuksia. Anteeksi antaminen auttaa meitä itseä ihan yhtä paljon kuin anteeksi pyytäjää.
