Kerrotko sä kumppanille mitä tarvitset vai onko sulla tapana olettaa, että toinen tietää ja lopulta pettyä, kun ei tiennytkään?
Eräänä lokakuisena aamuna nukahdin rattiin ja törmäsin satasen vauhdissa toiseen autoon. Kolaripaikalla, josta soitin myös puolisolleni, olin pahassa sokissa. Ambulanssi kuljetti minut päiväksi sairaalaan sisäisen verenvuotoriskin vuoksi. Makasin tarkkailuhuoneessa yksin ja itkin. Törmäyskokemus oli traumaattinen. Olisin tarvinnut vierelleni jonkun, jonka kanssa jakaa tapahtumaa. Salaa toivoin, että puolisoni tulisi. Olin oikeastaan ihan varma, että hän tulee. En pyytänyt, mutta ajattelin, että hän tuntee minut ja tietää sen olevan minulle tärkeää. Mutta häntä ei kuulunut eikä näkynyt. Yksin sain itkeä itkuni ja yksin sain myös istua 100 kilometrin taksimatkan illalla kotiin.
Jälkeenpäin olemme jutelleet tilanteesta kymmeniä kertoja. Olemme asettuneet toistemme asemaan, yrittäneet ymmärtää toista ja toisen toimintaa. Puolisoni oli täydessä työntouhussa toimistolla, kun puhelu minulta tuli. Puhelimessa kerroin hänelle, että kaikki on hyvin: vain jaloissa ruhjeita ja itkettää, mutta olen pystyssä ja kävelen. Auto on toki täysromu. Hänen näkökulmastaan ei ollut mitään järkeä lähteä ajamaan sadan kilometrin matkaa, kun joka tapauksessa kotiutuisin illalla taksilla. Siinä tilanteessa hän ei tiennyt enkä myöskään kertonut hänelle, että pelkäsin kuolevani. Hän ei ymmärtänyt sokki- ja ahdistustilojani. Hän ei hoksannut, että olisin tarvinnut kuuntelijaa ja kädestäpitäjää. Hän ei myöskään muistanut vanhoja sairaalatraumojani. Jos hän olisi tiennyt ja muistanut kaikki nämä, hän olisi tietysti tullut. Mutta hän jatkoi töitä valtavassa kiitollisuuden tunteessa: olin hengissä!
Jos olisin olettamisen sijaan kertonut avoimesti puolisolleni, että tarvitsen häntä vierelleni nyt kipeämmin kuin koskaan, olisin ja olisimme säästynyt monelta murheelta. Hän olisi varmasti tullut ja saanut kokea itsensä arvokkaaksi ja tärkeäksi. Minun ahdistus, pelko ja itku olisi loppunut ja sairaalatraumani ei olisi syventynyt. Alkuun "syytin" puolisoani, nykyään itseäni: minun velvollisuus olisi ollut kertoa mitä tarvitsen.
Jaa kumppanillesi tilanne, jossa sinä olisit voinut kertoa mitä tarvitset sen sijaan, että oletit toisen tietävän tai arvaavan.
